Jukka Konttinen

Soveltavan suunnitteluosaamisen alavire

Yliopistojen rahoitusta ja tulospistejärjestelmiä on muokattu siihen, suuntaan, että päästäisiin kansainväliselle tiedehuipulle. Samalla kun tieteen tekemisen rahoitusta kiristetään.

Ollaanko tultu tilanteeseen, jossa yliopistojen tulospisteohjaus näyttää syrjivän ns. perinteistä insinööri-suunnitteluosaamista sekä sen alan koulutusta ja tutkimusta? Minusta näyttää siltä, että teknilliset yliopistotkin siirtyvät enemmän ns. perustutkimuksen suuntaan, ehkä soveltavan sijasta ja kustannuksellakin. Yksi ajuri tähän on rahoituksen muutokset, esim. TEKES-rahoituksen selvä vähentyminen soveltavalle tutkimukselle. Epäilystäni vahvistaa erityisesti YLE:n hiljattainen uutinen, joka puhuu ”Konetekniikan alasajosta”.  Kuten artikkelissa todetaan ”Teknillinen mekaniikka ei ole mediaseksikästä eikä trendikästä, vaan pitkäjänteistä työtä ja erityislahjakkuutta vaativa matematiikan ala. Sellaiset eivät yliopistojen nykyisessä lyhytnäköisessä ilmapiirissä tahdo pärjätä kilpailussa resursseista.” Omakohtaisistakin keskusteluista tiedän, että insinöörisuunnittelu-osaamisen vähentynyt arvostus yliopistoissa on huolestuttanut suunnittelijoita työllistäviä yrityksiä, eikä pelkästään konetekniikassa. Arvostuksen vähentymisen voi päätellä siitä, ettei eläköityneiden opettajien ja professorien tilalle ole rekrytoitu uusia. Kuitenkin suunnittelutehtäviin olisi sekä vetoa että työntöä: työpaikkoja on tarjolla ja myös valmistumisvaiheessa olevat opiskelijat hakeutuvat näihin liittyviin opinnäytetöihin.

On sanottu, että yliopisto ei ole ammattikoulu. Toki yliopistokoulutus tuottaa uutta luovaa tietoa ja sivistystä yhteiskunnan hyväksi ja maailman parantamiseksi. Mutta ihminen ei tule toimeen pelkästä ihmettelystä, tietämisestä ja tieteen tekemisen palosta. Kandidaateilla ja maistereilla, nuorilla aikuisilla on tarve hankkia elantonsa palkkatyöllä itselleen ja myös varsin monen kohdalla perheelleen. Hankkia se punainen tupa ja perunamaa, puoliso sekä 2-3 lasta, auto sekä ehkä kesäasunto. Tämä on itsestään selvää, mutta työllistyminen ei ole yliopistojen tulospisteiden ts. rahoituksen kannalta merkittävässä roolissa. Vaikka tutkinto itsessään on.

Maisteri voi valmistua joko elinkeinoelämän palvelukseen tai sitten jatkaa väitöskirjatutkijaksi yliopistolla, saaden siitä kuitenkin rahallista kompensaatiota toimeentulonsa takia. On todettu, että joillain aloilla väitöskirjatutkijaksi jatketaan liian paljon siksi, että muita työllistymisen mahdollisuuksia ei ole. Näin ei saisi olla, vaikka toisaalta tutkijan uralle tarvitaankin ne lahjakkaimmat ja motivoituneimmat.

Muutaman turhautuneen luonnontieteen maisteriksi ja tohtoriksi valmistuneen kanssa olen keskustellut, siis kun työllistyminen näyttää huonolta. Tai huomannut että laitoksella opiskellut, maisteriksi valmistunut rahastaa ruokaostokseni Prisman kassalla. Tragedioita nuorille aikuisille, joilla toiveena on mennä myös yksityiselämässä eteenpäin. Koulutuksen inflaatiosta on kirjoittanut myös Osmo Soininvaara. Kolumnisti Pekka Seppänen totesi joskus, että "kun kukaan ei tiedä kuinka huippuosaajia leivotaan, niin ratkaisua haetaan ylikoulutetut ylikouluttamalla."

On sanottu, että yliopiston pitää tehdä uutta. Mikäs siinä, mutta onko niin, että yliopistot hakevat trendialoille pelkästään ”tulospisteet edellä”? Keskustelin kerran Mauri Pekkarisen kanssa tämän ministeriaikana, jolloin hän totesi, että Nobel-keksinnöt tuppaavat johtamaan kaupallisiin sovelluksiin. Toisaalta luonnontieteen ja tekniikan alalla nämä Nobel-tasoiset keksinnöt vaativat vuosien, jopa vuosikymmenien pitkäjänteistä tutkimusta.

Suomi on pieni maa, joten toive siitä, että pelkästään ruuvia kiristämällä muunnetaan yliopistot tieteen huippuyksikköjä ja Nobel-palkintoja pullolleen, on ylimitoitettu. Ainakaan Nobel-keksintöjä ei putkahtele siihen tahtiin, kuin niitä valtiovalta meiltä tutkijoilta toivoo. Pannaanko oman tekniikan alan tutkimuksessa panostukset pelkästään siihen, mikä voi ehkä olla kaupallista 10-20 vuoden päästä? Korkeatasoista tieteellistä tutkimusta voi tehdä sellaisellakin alalla, joka on yritysten kaupallista arkipäivää jo nyt. Elinkeinoelämä ja yritykset tarvitsevat tietynlaisia yliopistoista valmistuvia osaajia, joiden ei tarvitse olla tohtoriksi väitelleitä. Kuten Osmo Soininvaara linkkaamassani blogissa toteaa, kandidaatintutkinto pohjakoulutuksena voisi riittää siten, ettei kaikkien tarvitsisi automaattisesti jatkaa maistereiksi.

Elinkeinoelämä vetää tietyillä aloilla, varsinkin nyt noususuhdanteessa. Vaikkakin yhteiskunnan kannalta hyvä ja tavoiteltava asia, niin saman alan soveltavan tutkimuksen haasteena on rekrytointi, ts. jos vastavalmistunut valitsee taloudellisesti kilpailykykyisemmän työtarjouksen teollisuudesta, väitöskirjatutkimuksen sijaan. Kokemukseni kertoo myös, että tämä ns. teollisuuuden veto ja vetämättömyys alalta toiselle näkyy selvästi myös opetushenkilökunnan rekrytoinneissa. 

Tiedetuloksia raportoidaan korkeatasoisina tiedejulkaisuina ja opinnäytetöinä. Soveltavassa tieteessä, kuten insinöörisuunnittelu, julkaiseminen on haasteellisempaa sikäli, että ko. tutkimusala on ns. paalutettu varsin valmiiksi. Täten uutta näkökulmaa eli uutuusarvoa (julkaisun laadun edellytys) on haastavampaa löytää kuin perustutkimuksessa. Vaikka tutkimuksen tulos olisi sinänsä tutkijoille ja elinkeinoelämälle hyödyllinen. Täysin uudella alueella ns. perustutkimuksessa riski tutkimuksen epäonnistumiseen on pienempi ja epäonnistuminenkin voi olla tiedejulkaisun arvoinen tulos. Soveltavassa tutkimuksessa epäonnistumisen riskiä voi kasvattaa myös kalliiden ja monimutkaisten koejärjestelyjen ja laitteiden rakentaminen, ylläpito ja käyttö. Joissain tapauksissa teolliset yritykset jopa osallistuvat näiden laitteiden investointeihin. 

Soveltavassa tutkimuksessa tiedetulosten saavuttamisen (julkaisut ja opinnäytteet) haasteena on myös yritysosapuolten vaatima luottamuksellisuus. Julkaisuja voidaan toki tuottaa, mutta hitaammin ts. pidemmällä aikajänteellä, samoin kuin sisällössä pitää raportoida luottamukselliseen viittaava osuus siten, etteivät yrityssalaisuudet paljastu. Ei tarvitse olla kummoinen talousnero jos saa päähänsä, että yliopiston tulospisteiden kannalta kallis ja hidas koetoiminta voitaisiin vaikka lopettaa.

Perinteiseen insinööriosaamiseen ja siihen liittyvän suunnittelun työllistymismahdollisuuksien mainostamisesta voisivat alan yritykset ottaa kopin nykyistä enemmän. Kuten YLE:n jutussakin todettiin, opiskelijoita ei saada riittävästi näille aloille. Onko niin, että perinteinen suunnittelu nähdään jotenkin tylsän rutiininomaisena ”auringonlaskun alana”? Ainakin jotkut tieteen alat ovat mediaseksikkäämpiä kuin toiset ja täten opiskelupaikkaa miettivien nuorten kannalta näkyvämpiä. Mediahuomion polarisoitumiselle ei välttämättä voi mitään, kuten totesin aiemmin, koska se on kiinni toimittajien omaksumiskyvystä ja kiinnostuksesta. Joskus asenteistakin.

Mitä tulee poliittisiin päättäjiin, niin heillä tuntuu olevan valtavasti ambitioita yliopiston suhteen, jotka toiveet voivat olla keskenään ristiriitaisia, saatikka virheellisiä käsityksiä. Esimerkkinä Kari Enqvistin kolumni perustettavasta taloustieteen huippyksiköstä. Alan yritykset voisivat toki konkretisoida tahtotilaansa asiassa rahoittamalla muutaman lahjoitusprofessuurin, sen sijaan että odottaisivat vain yhteiskuntaa apuun. 

Mutta kuten ruotsalainen professorikollegani totesi: "Jos kaikkien pitää olla innovatiivisia, niin kuka sitten tekee työt?" Yliopistoilla pitäisi olla ja säilyttää myös tutkimusta, joka tähtää paljon mainostettujen ihmiskunnan haastavien kysymyksien ratkaisemiseen myös lyhyellä 1-2 vuoden tähtäimellä. Se myös tuo uutta tietoa ja miksei sivistystäkin mutta erityisesti työllistää ja täten pitää hyvinvointiyhteiskunnan toimimassa. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat